Helsingin sanomat kirjoittaa tänään ansiokkaasti kuntoutuspsykoterapian toteutumisen haasteista. Ilahduin, kun minuakin pyydettiin mukaan pohtimaan tätä monimutkaista kysymystä lehden sivuille. Aihe on sydäntäni lähellä ja halusin jatkaa pohdintaani vielä vähän laajemmin tämän tekstin muodossa.
Monet etsivät tälläkin hetkellä epätoivoisesti psykoterapeuttia Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan. Taustalla voi olla jo vuosien yritykset saada apua, mutta nyt onkin tullut yllättävä seinä vastaan, hieman kuin jonkun tietokonepelin loppuvastus, jonka päihittäminen ei onnistu millään yrityksistä huolimatta. Tilanne herättää epätoivoa sekä psykoterapiaan pyrkivissä ihmisissä että palvelua tarjoavissa psykoterapeuteissa, kun avunpyyntöihin joutuu vastaamaan kerran toisensa jälkeen: ”ei, anteeksi, en pysty. Toivottavasti joku muu voi auttaa sinua”. Tämä on vastoin monien psykoterapeuttien arvoja.
Ongelma on mielestäni tällä hetkellä järjestelmässä, jossa avuntarvitsijat karkeasti jaoteltuna eivät ensin pääse tuen piiriin ja sitten pitkän pyörityksen jälkeen heille lopulta annetaan suoraan tuki kolmivuotiseen kuntoutuspsykoterapiaan, kun ongelmat ovat ehtineet vaikeutua ja kroonistua odotteluaikana. Olkoonkin että teoriassa vuosi kerrallaan, mutta kun lähtökohtaisesti asennoidutaan kolmeen vuoteen, on aika iso riski, että hoito myös kestää niin kauan, vaikka hoidon pituus ei ole itsessään minkään tehokkaan hoidon kriteeri. Tätä eivät asiakkaat tietenkään voi tietää, vaan on luonnollista, että jos jokin virallinen taho sanoo, että hoitoa korvataan kolme vuotta, asiakas ajattelee, että tämä luku on jotenkin perusteltu ja sitä tulee noudattaa. Tämä kuvio johtaa… no, nykyiseen tilanteeseen. Näin ei voida jatkaa etenkään nyt, kun avuntarvitsijoita on enemmän ja enemmän.
Olen monessa yhteydessä todennut, että minulla on käynnissä oma ennaltaehkäisyn ja varhaisen puuttumisen sote-uudistukseni, johon mm. tarjoamani koulutukset liittyvät. Esittelen seuraavaksi, miten itse ajattelen että kaikenlaiset tukitoimet tulisi organisoida. Ihannetilanne olisi, että resurssit jaettaisiin uudelleen ja julkiset varat kohdennettaisiin ensisijaisesti ennaltaehkäisyyn ja tarpeen tullen tiedenäyttöön* perustuviin käytänteisiin ja hoitoihin, jotka kaikki tähtäisivät hyvinvoinnin metataidon, ns. psykologisen joustavuuden taidon lisäämiseen. Psykologisella joustavuudella tarkoitetaan kykyä huomata omat ajatukset, tunteet sekä tilanne missä ollaan, ja ottaa konkreettisia askeleita itselle merkitykselliseen suuntaan, vaikka mielessä myllertäisikin. Tähän kuuluu keskeisesti ainakin seuraavia osa-alueita:
- Tärkeintä on ennaltaehkäisy ja riittävät resurssit alusta asti: neuvolassa, päivähoidossa, koulussa… Ryhmien tulee olla niin pieniä, että jokaisen lapsen tarpeisiin ehditään ja voidaan vastata, ja mikäli tukea tarvitaan enemmän, sitä löytyy helposti ja jälleen tarvittava määrä. Tämä on tärkein ja pitkällä tähtäimellä myös halvimmaksi tuleva ratkaisu.
- Toisena ennaltaehkäisevänä, hyvinvointia tukevana toimenpiteenä lapsille tulee opettaa sekä sosiaalisia että tunnetaitoja systemaattisesti ja runsaasti läpi päivähoidon ja koulun. Nyt mm. psykiatrian poliklinikan työntekijät viestittävät, että monilta aikuispotilailta puuttuu perustaitoja liittyen mm. ryhmässä olemiseen ja omien tunteiden ja tarpeiden ilmaisuun, ja hoito alkaa näiden taitojen harjoittelusta. Hyvänä matalan kynnyksen esimerkkinä on Hyvä olla koulussa -hanke ja siellä kehitetty Magis-mobiilipeli opettajan oppaineen.
- Tukitoimien tarvetta tulisi arvioida liukuvasti prosessien ja yksilöllisten tarpeiden tasolla, ei mustavalkoisesti diagnoosien perusteella.
- Jokaisella ihmisten kanssa työskentelevällä työntekijällä olisi käytössään tutkimusnäyttöön perustuvia lyhyitä interventioita, joilla on mahdollista tukea psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia sekä erilaisten elämäntaitojen vahvistumista. Tähän on tärkeää tarjota koulutusta eri alojen työntekijöille. Tästä esimerkkinä lyhyt hyväksymis- ja omistautumisterapian menetelmäkoulutus ruohonjuuritasolle, joka on koettu erittäin hyödylliseksi mm. nuorisotyössä, työvoimapalveluissa ja matalan kynnyksen mielenterveyspalveluissa.
- Mikäli näiden ennaltaehkäisevien ja perustason interventioiden jälkeen asiakas tarvitsee enemmän tukea, hänen tulee saada sitä nopeasti, esimerkiksi jo seuraavana päivänä yhteydenotosta. Se voisi olla myös konkreettista, esim. lastenhoito- tai kodinhoitoapua. Tässä vaiheessa kannattaa hyödyntää myös erilaisia verkkovälitteisiä ohjelmia. Meillä on hyvää näyttöä siitä, miten osa apua tarvitsevista hyötyy jo hyvin lyhyistä kontakteista (1-4 tapaamista), samoin 10-20 kerran lyhytpsykoterapiajaksoilla voidaan saada aikaan merkittäviä ja pysyviä muutoksia. Näitä kannattaa siis kokeilla ensin. Pidempää apua tarvitsevat taas ohjattaisiin suoraan eteenpäin ja pidettäisiin hoidon piirissä, esim. juuri Kelan kuntoutuspsykoterapiassa niin kauan kuin tarpeellista ilman, että hoitoprosessi katkeaisi tai alkaisi alusta.
Näillä hyvinvointia tukevilla toimenpiteillä nykyresurssit riittäisivät paremmin ja mikä tärkeintä, ihmisten psyykkinen hyvinvointi lisääntyisi.
*Koottua tietoa psykoterapiahoitojen tiedenäytöstä löytyy esimerkiksi American Psychological Associationin sivulta. Hyväksymis- ja omistautumisterapiaa käsitellään tarkemmin Association for Contextual Behavioral Sciencen sivulla sekä tässä n. 12 000 osallistujan meta-analyysien meta-analyysissa, jossa HOT todettiin tehokkaaksi hoitomuodoksi kaikilla tutkituilla osa-alueilla.
